Kansanedustaja Nasima Razmyar on nähnyt toistuvasti saman painajaisen. Siinä hänet viedään pois Suomesta ja hän joutuu jättämään kotinsa lopullisesti taakseen.
– En pysty edes käsittelemään ajatusta, että menettäisin nyt kaiken, mitä minulla on. Haaveeni, unelmani, saavutukseni.
Juuri niin Nasiman Kamela-äidille kävi 1990-luvulla. Kamela oli saman ikäinen kuin Nasima nyt, 31-vuotias, kun perhe joutui jättämään lopullisesti Afganistanin-kotinsa ja muuttamaan pakolaisina Suomeen.
Tapahtumat ovat jättäneet jälkensä äidin ja tyttären suhteeseen.
Hyvä lapsuus Kabulissa
1980-luvulla Razmyarin perhe, isä Mohammed Daud, äiti Kamela, Nasima ja häntä nuorempi Nomyal-veli, elivät hyvää elämää Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa. Heillä oli kaunis ja valoisa koti kerrostalossa. Kamela työskenteli toimittajana suuressa sanomalehdessä, ja diplomaatti-isän työhön kuului paljon matkustamista. Lastenhoitoapua oli tarjolla yllin kyllin, sillä Kabulissa asui paljon Razmyarien sukulaisia.
Pieni Nasima tykkäsi saduista, joita äiti jaksoi kertoa tuntitolkulla niin kauan, että hänen suutaan alkoi kuivaa.
– Nasima lisäsi satuihin omia juoniaan. Hän myös kyseli jatkuvasti kaikenlaista, Kamela kertoo.
Nasimalla on Kabulista kauniita muistoja: serkut, talojen pihoilla rehottavat puutarhat ja kasvimaat.
Perhe muutti Moskovaan
Vuonna 1989, kun Nasima oli 5-vuotias, isä sai suurlähettilään viran Moskovasta. Pestin oli tarkoitus kestää kolme vuotta.
Moskovaan Razmyarit pakkasivat mahdollisimman vähän tavaraa, lähinnä vaatteita. Kamela otti mukaan myös muutaman valokuva-albumin. Muuten Kabulin-koti paketoitiin sellaiseen kuntoon, että sinne saattoi palata Moskovan-vuosien jälkeen.
Lentokentällä sukulaiset hyvästelivät lähtijät.
– Serkkuni itkivät lähtöämme, ja minä lohdutin heitä, Nasima muistelee.
– Sanoin, että hölmöt, kohtahan me taas näemme, ja sitten saatte tuliaisia Moskovasta. Ei kukaan meistä voinut kuvitellakaan, että jäähyväiset olisivat lopulliset.
Pakolaisina Suomeen
Tilanne Afganistanissa kärjistyi perheen Moskovan-vuosien aikana. Lopulta Taliban-liike otti Kabulin haltuunsa, ja elämä kaupungissa muuttui etenkin naisille ahdistavaksi. Naiset eivät saaneet enää käydä koulussa tai töissä, vaan heidän piti käyttää kasvot peittävää huivia. Ulkona he saivat liikkua ainoastaan aviomiehensä, isänsä tai veljensä kanssa.
Nasiman isä teki päätöksen, ettei perhe palaakaan kotiin vaan hakee turvapaikkaa Suomesta, sillä maa oli Mohammed Daudin mielestä turvallinen.
Nasima oli 9-vuotias, kun perhe laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle vuonna 1993. Nasima muistaa lentokentän tyhjän aulan, nälän ja vastassa olleet poliisit. Kamela muistaa pimeyden. Elämäntilanteeseen yhdistettynä se tuntui ahdistavalta. Oli lokakuu, mutta sinä vuonna talvi tuli varhain. Matka jatkui Rovaniemen vastaanottokeskukseen.
Lapsille matka oli seikkailu, vanhemmat ottivat muuton raskaammin.
– Minun oli vaikea olla, olin niin huolissani Kabuliin jääneistä sukulaisistani, Kamela sanoo.
Hän ei saanut yhteyttä kehenkään viidestä sisarestaan tai kolmesta veljestään. Parissa kuukaudessa Kamela laihtui stressin ja epätietoisuuden takia lähes 30 kiloa, samoin Nasiman isä.
Nasiman oli aikuistuttava jo lapsena
Pysyvämpi koti odottaisi Helsingissä Käpylässä. Perhe sai tiedon myönteisestä turvapaikkapäätöksestä ja tulevasta kodistaan oltuaan muutamia kuukausia Rovaniemellä. Helsinkiin muuton jälkeen Kamela syventyi ruoanlaittamiseen. Siitä tuli hänen intohimonsa, päiviensä rytmittäjä ja tuttu, turvallinen rituaali.
– Kun lapset olivat koulussa, minä kävelin ja kävin kaupassa. Jos minun tarvitsi kysyä kaupassa neuvoa, käytin englantia, jota osasin hieman.
Nasima sai kavereita ja kutsui heidät usein kotiinsa.
– Kaverit tykkäsivät tulla kylään, vaikka meillä ei ollut Nintendoa tai uusimpia leluja. Sen sijaan meillä oli ruokaa niin paljon kuin halusi syödä. Äiti kokkasi päivisin spaghettikastiketta ja makaroniruokia tai leipoi sämpylöitä ja korvapuusteja, Nasima kertoo.
Kamela iloitsi lasten sopeutumisesta uuteen kotimaahan.
– Minulle oli tärkeää, että lapsilla oli ilonaiheita. Myös sukulaisten kirjoittamat kirjeet, joissa he kertoivat olevansa kunnossa, auttoivat jaksamaan.
Suomeen tulo muutti väkisinkin perheen dynamiikkaa. Lapset oppivat kielen nopeasti koulussa, mutta vanhemmille suomen oppiminen oli vaikeaa.
Roolit kääntyivät.
– Olin äidin tulkkina esimerkiksi lääkärissä. Muistan myös, miten 10–11-vuoden ikäisenä täyttelin toimeentulohakemuksia ja muita tukilomakkeita. Minun oli aikuistuttava jo lapsena, Nasima sanoo.
– Vanhempani ovat myöhemmin sanoneet, että niissä tilanteissa he tunsivat olonsa voimattomiksi.
Identiteettikriisi, sellaisen Nasima koki teini-ikäisenä. Hän ei tiennyt, onko hän suomalainen vai afgaani.
Siihen mennessä kaikki Nasiman ystävät olivat olleet suomalaisia, mutta nyt hän tutustui myös muihin afgaaneihin, joita oli tullut Suomeen.
– Huomasin olevani erilainen kuin he. Eivät minua kiinnostaneet sulhaset tai häät vaan opiskelu.
– Naiseksi kasvaminen kahden erilaisen kulttuurin välissä on ollut välillä vaikeaa. En ole aina tiennyt, mihin kulttuuriin kuulun enemmän, Nasima sanoo.
The post Nasima Razmyar: ”Oli vaikeaa kasvaa naiseksi kahden kulttuurin välissä” appeared first on Anna.fi.