Leikkaussalisairaanhoitaja Greta Andersén luo ihastuneita katseita tamperelaisen kahvila Ansarin kakkuvitriinin suuntaan. Vitriini notkuu erilaisista herkuista. Lopulta lautaselle päätyy porkkanakakkupala.
Greta on palannut muutama viikko aiemmin Suomen Punaisen Ristin avustustyökeikalta Etelä-Sudanista. Maassa on paha ruokapula, joten siellä sairaanhoitajan töitä tehnyt Greta saattoi vain haaveilla herkuista.
– Etelä-Sudanissa söin kuukausikaupalla papuja ja riisiä, Greta kertoo ensimmäisestä avustusmatkastaan.
Myös Gretan äiti Raija Andersén on kokenut kriisityöntekijä, jonka sairaanhoitajan ammattitaidosta on ollut hyötyä useissa kriisimaissa. Aina kun äiti lähti maailmalle, Greta jäi pikkuveljensä Stefanin kanssa sukulaisten hoiviin jopa puoleksi vuodeksi kerrallaan.
Mitä vaikutuksia tällä kaikella on ollut? Äiti ja tytär vastaavat.
Raija-äiti lähti ensimmäiselle avustustyökeikalle vuonna 1991. Miten lapset suhtautuivat?
Raija: Lasten isä ei ollut kuvioissa, joten lapset jäivät asumaan eläkkeellä olevien vanhempieni ja siskoni luokse. Greta asui siskollani ja vuotta nuorempi Stefan meni mummon ja vaarin tykö. Lähdön jälkeen soitin lapsille Genevestä, sen jälkeen he eivät kuulleet minusta puoleen vuoteen. Vanhempani eivät lähettäneet minulle aivan kaikkia lasten kirjeitä. Matkan jälkeen sain esimerkiksi kirjeen, jossa poikani pyysi anteeksi sitä, että oli joskus ollut tottelematon. Hän luuli, että olin lähtenyt sen takia! Ei tullut mieleenkään, että lapset tuntisivat syyllisyyttä lähdöstäni.
Ymmärsitkö, mitä äiti tarkoitti, kun hän kertoi lähtevänsä avustustyöhön?
Greta: En usko, että kunnolla tajusin. Olen varmasti ollut ikävissäni, olinhan vasta 9-vuotias. En kuitenkaan kyseenalaistanut äidin lähtöä. Ymmärsin, miksi äiti lähti. Hän teki tärkeää työtä, eikä sitä voi tehdä millään muulla tavalla.
Äidin ensimmäisten reissujen aikana häneen ei saanut yhteyttä, mikä saattoi olla hyvä asia. Kun itse olin työkeikalla Etelä-Sudanissa, yhteydenpito oikein hieroi koti-ikävän naamalle.
Mitä lapset saivat tietää matkoista?
R: Kerroin tarinoita kohtaamistani lapsista ja näytin diakuvia. Liian ahdistavista asioista en kertonut. Minun tehtäväni oli myös keskittyä siihen, mitä kerrottavaa lapsillani oli. Olihan heillekin tapahtunut poissa ollessani vaikka mitä.
Miten päädyitte avustustyöhön?
R: Olin SPR:n toiminnassa mukana jo lapsena ja tuolloin päätin, että lähden avustustyöhön. Ehkä Biafran kuvat vaikuttivat tai vanhempien malli siitä, että ihmisiä autetaan. Muistan, kun vuonna 1987 Tampereelle tulivat ensimmäiset Vietnamin-pakolaiset. Työskentelin tuolloin Tampereen pakolaistoimistossa, nykyisessä ulkomaalaistoimistossa. Olin pakolaisten terveydenhoitaja ja toimin myös vapaaehtoisena hätämajoitusjärjestelyissä. Vuonna 1991 osallistuin SPR:n delegaattikurssille, joka valmentaa kansainväliseen avustustyöhön.
G: Tiesin jo 13-vuotiaana, että haluan avustustyöhön. Olin nähnyt, miten paljon äiti työstä sai. Joka kerta, kun äiti oli lähdössä keikalle, näin saman muutoksen. Kaikki muu ympäriltä katosi. Ekaluokkalaisena olin veljeni kanssa mukana, kun äiti auttoi pakolaisia. Muistan, että pakolaislapset olivat jättäneet kaiken tutun taakseen.
Mitä avustustyö vaatii perheenjäseniltä?
G: Heidän on ymmärrettävä. Mieheni on ammatiltaan sairaanhoitaja ja ymmärtää työtäni. Jos meillä olisi lapsia, mielestäni olisi ihan normaalia, että lähtisin maailmalle.
R: Kotiasioiden pitää olla kunnossa. Jos olisin vaikkapa kuullut ennen matkaa, että joku lähipiiristäni on vakavasti sairas, en olisi voinut lähteä.
Millainen elämäntilanteenne oli, kun lähditte ensimmäiselle keikallenne?
R: Syksyllä 1991 olin 34-vuotias eli samanikäinen kuin Greta nyt. Tosin minulla oli kaksi lasta. Sain miettiä lähtöpäätöstä yön yli ja viikon aikaa järjestää asioita.
G: Miehen kanssa olemme sopineet, että toinen sanoo, jos ei ole hyvä hetki lähteä. Olimme viime vuonna saaneet talomme juuri rakennettua, kun kutsu komennukselle tuli. Sitä ennen lähteminen olisi ollut hankalaa.
Millainen ensimmäinen avustustyökeikkanne oli?
R: Työskentelin Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa Punaisen Ristin terveysasemalla. Hoidimme potilaita ja koulutimme henkilökuntaa. Menin sinne rinta rottingilla, mutta aika nopeasti huomasin ihmetteleväni oman kulttuurin ja kielimuurin takaa, mitä ylipäätään osaan tehdä täällä.
G: Kuulostaa ihan minun ensimmäiseltä keikaltani! Etelä-Sudanissa oli konflikti ja paljon haavoittuneita. Paikalliset sairaanhoitajat ja lääkärit olivat paenneet maasta. Työni oli hoitaa sotavammoja.
Lue lisää: Tunkeeko äiti reviirillesi – äidin ja tyttären suhde on harvoin helppo aikuisenakaan
Onko ratkaisujanne kritisoitu?
R: Muut avustustyöntekijät ihmettelivät ratkaisujani. Minulta kysyttiin jatkuvasti, mitä teen maailmalla, kun kotona on kaksi pientä lasta. Tiesin, että lapset selviävät. Kyselyt olivat kuitenkin tuskallisia ja saivat miettimään, olenko vain itsekäs.
G: Omalla avustusmatkallani en törmännyt perheellisiin naisiin. Perheellisiä miehiä oli paljon. Kun selvisi, että myös äitini on ollut avustustyötöissä, minulta tiedusteltiin, miltä tuntui, kun äiti lähti. Ei se minusta tuntunut kummalliselta, että äiti lähti töihin. Hänellä vain oli pitkä työmatka. Moni avustustyössä oleva nainen miettii lasten hankkimista mutta empii, sillä ei tiedä, miten avustustyönteon sitten kävisi.
R: Ensimmäisellä komennuksellani miespuolisella kämppäkaverillani oli kaksi alle kouluikäistä lasta. Hän ei koskaan joutunut vastaamaan kysymyksiin, miten voi jättää perheensä. Jotenkin se koetaan oudoksi, että nainen lähtee, vaikka meillä on aina ollut keikkatyötä tekeviä isiä.
Pidättekö yhteyttä työkeikan ajan?
R: Kyllä. Ennen yhteydenpito oli hyvin toisenlaista kuin tänä päivänä. Aiemmin komennukselle saavuttaessa Genevestä napattiin mukaan kaikkien postit, ja kun joku lähti kotiin tai lomalle, kaikkien postit vietiin mukana. Samassa rytäkässä saattoi saada kahden kuukauden postit. Komennuspaikalla oli myös satelliittipuhelin, mutta sillä soittaminen oli todella kallista. Jos kotona olisi ollut hätä, meihin oltaisiin oltu yhteydessä ja toisinpäin.
G: Minäkin muistan lapsuudestani satelliittipuhelimen. Äidin mukaan sääntönä oli, ettei sillä saanut soittaa, ellei joku ollut kuollut. Itse olin kotiin yhteydessä viikoittain. Kirjoitin myös blogia.
Miltä tuntui, kun Greta tahtoi samalle alalle?
R: Tiesin, että hän pärjää ja hänellä on elämä tasapainossa. Greta on hyvä tiimipelaaja ja hänellä on hyvä huumorintaju, paljon parempi kuin minulla. Samaa meissä molemmissa on se, että pystymme keskittymään kriittisissäkin tilanteissa.
Lue lisää: Lapsuuden perheen roolit parisuhdeongelmien taustalla – Oletko sopeutuja tai prinsessa?
Pelottiko koskaan?
R: Kyllä, esimerkiksi Afganistanissa, jossa oli paljon kranaatti-iskuja. Pelko on terveellinen tunne, mutta se ei saa lamaannuttaa. Pelätähän voi missä tahansa. Pelot pitää purkaa kehosta ja mielestä.
G: Etelä-Sudanissa en koskaan joutunut vaaratilanteeseen. Hoidimme paljon ampumahaavoja, joten ammuttujen ihmisten kohtaamisesta tuli arkipäiväistä.
Pelkäämistähän ei välttämättä tajua, ennen kuin on taas turvassa. Kotiin palattuani saatoin säikähtää kovaa ääntä tai lukita ovet yöksi, vaikka en ole tehnyt niin aiemmin.
Oletteko koskaan pelänneet toistenne puolesta?
G: En lapsena tiennyt, mitä äidin kohdemaassa tapahtui.
R: Se on enemmänkin sellaista jännittämistä ja toivomista. Kun juttelimme Skypessä, yritin kuulostella, miten Greta voi.
Mikä avustustyössä koukuttaa?
G: Työ on motivoivaa. Samalla se väsyttää, koska konkreettisen avun tarve on valtava. Äiti antoi minulle hyvän vinkin, ennen kuin lähdin: kirjoita päiväkirjaasi kaksi hyvää asiaa päivässä. Hän myös sanoi, että muista: ”Maailmaa ei pelasteta kuudessa kuukaudessa. Olet vain osa palapeliä”.
R: Se, kun voi auttaa. Tietenkään kaikkia ei voi auttaa, mutta työ tuntuu merkitykselliseltä. Myös omien rajojen ylittäminen koukuttaa. Kun tajuaa, että pärjää, vaikka on todella kaukana mukavuusalueeltaan. Silloin kaikki muu ympäriltä katoaa ja mieli on kirkas.
Millainen paluu reissusta oli?
G: Absurdi. Palatessani ihmettelin, miten autolla ajetaan ja mitä kaikkia mausteita kaupassa on. Että onpa ihanaa, kun on sähköä ja sänky.
Nyt, kun tiedän, millainen sokki palaaminen on, en voi kuin ihailla sitä, miten äiti jaksoi heti olla meidän lasten kanssa. Hän ei koskaan sanonut, ettei nyt jaksa.
R: Paluu Afganistanista oli traumaattinen, sillä Suomessa oli lama ja jäin työttömäksi. Oli kuitenkin ihana olla kotona lasten kanssa.
Olen laskenut, että olin poissa kaksi vuotta lasten elämästä, ennen kuin he tulivat täysi-ikäisiksi.
Miten puratte asian avustustyökeikan jälkeen?
R: Tätä työtä on vaikea selittää läheisillekään ystäville. SPR:n kautta voimme tavata psykologin. Käytän mahdollisuutta jokaisen komennukseni jälkeen. Delegaatit tapaavat toisiaan myös koulutuksissa ja vapaa-ajalla.
G: Takaisin tuleminen on isompi sokki kuin lähteminen. Ihmiset kysyvät, miten meni. Miten sen sanoo kahdella lauseella? Se menee helposti lähinnä kauhisteluksi, vaikka suurelta osin kyse on arjen haasteista. Kävin tapaamassa psykologia, vaikka matkani sujui hyvin.
Lue lisää: Näin säästän rahaa – julkkikset kertovat
Eikö avustustyö turhauta?
G: Apu muistetaan aina, ja se saattaa muuttaa asioita pikkuhiljaa. Kun turhauttaa, yritän muistaa, että tarjoamme paikallisille näkökulman siihen, että maailmassa on muutakin kuin sota.
R: Meidän paikalla olevien tehtävä on myös kertoa, miten avustusrahat käytetään. Olen siellä todistamassa, että raha tulee sinne tarvikkeina, että sillä palkataan henkilöstöä sairaaloihin ja että sidostarpeet menevät köyhille.
Olette olleet todistamassa pakolaisten hätää. Miten reagoitte suomalaiseen maahanmuuttokeskusteluun?
G: Jos sanoisin, että te ette tiedä mistään mitään, olisiko se sen parempi? En yleensä halua sanoa aiheesta mitään, sillä tiedän, miten monimutkaisia konfliktit ovat. Olen varma, että siinä ympäristössä meillä kaikilla olisi samat ongelmat kuin heillä ja heillä olisi samat ongelmat täällä. Ihminen mukautuu siihen ympäristöön, jossa elää.
R: En usko, että tiedän asioista yhtään sen enempää. Korkeintaan minulla voi olla useampi näkökulma.
Onko avustustyö muuttanut teitä?
R: Olen nöyrempi. Minun on täytynyt oppia ajattelemaan, ettei oma näkökulma ole ainoa oikea. Olen myös vaikuttunut ihmisten selviytymiskyvystä.
G: Matkan myötä tiedostan, että minulla on enemmän mahdollisuuksia kuin avustustyössä kohtaamillani autettavilla ihmisillä.
Havaitsin myös, ettei meidän kulttuurimme välttämättä ole ainoa oikea. Esimerkiksi Etelä-Sudanissa miehellä saattaa olla kaksi vaimoa, koska perheestä kuolee niin moni. Silloin täytyy olla iso turvaverkko.
Miten nopeasti kipinä uuteen reissuun tulee?
G: Heti paikan päälle saavuttuani tiesin, että haluan tulla vielä uudestaan.
R: Minulla on takana liki 20 komennusta. Kipinä elää jatkuvasti. Mutta myös läheisille ja työnantajille on annettava aikaa palautua matkoistani.
Lue lisää: Miksi prinsessa Victoria on Ruotsin suosituin äiti? Nämä kolme syytä yllättävät
The post Suomalaisäiti ja tytär lähtivät avustustyöhön: kranaatit tai koti-ikävä eivät pelota appeared first on Anna.fi.